Jatkoaikaa elaman pelikentalle

Hello!

Tanaan oli viimeinen minun virallinen koulupaiva. Maanantai siis, ja istuin kolme tuntia suuressa salissa kirjottaen liikevaihdon johtamisen koetta toivottavasti myos lapaisten kyseisen kokeen. Silloin aikoinaan luulin, etten enaa koskaan joutuisi samaan tilanteeseen, kuin kirjoitusten aikaan Suomessa, mutta toisin kavi. Jannaa oli kuitenkin kuulla, kuinka luokkakaverit keskustelivat siita, kuinka pitka aika tuo kolme tuntia on istua, ja onneksi sielta kokeesta on vapaa sen puolen tunnin jalkeen. Siina sitten muistelin, kuinka kolme vuotta sitten aloitin kirjoitusurakkani historian kokeella jannittaen ihan alyttomasti vain riittaisiko edes se kuusi tuntia kirjoittamaan kaikkiin kysymyksiin riittavat vastaukset. 

Tulin saaneeksi myos ensimmaisen arvosanani talta lukukaudelta... ei ollut ihan suunniteltu, mutta eipa sille mitaan voinu, kun kurssi oli musta kauheen vaikee, ja aikaa ei enaa loytynyt niiden tehtavien tekemiseen. Lopulta se motivaatiokin loppui, vaikka kurssi kylla sai innostuksen syttymaan erityisesti tuohon shakespearin kirjallisuuteen. Tuo varmaan oli sitten ainoa todellinen anti siita kurssista sen F:n lisaksi, joka lajahti tauluun rytinalla. (F=hylatty)

Minulla siis alkoi loma. JIHUU! Taytyy kylla myontaa, etta tata on odotettua ja aion kylla tehda niin paljon kaikenlaista, enka missaan nimessa murehtia mistaan. Johan sita on tullut murehdittua koko syksyn aikana niin monesta asiasta, ettei edes sormet riita laskemaan kaikkia asioita: aina tilista, (joka naytti 0,27 kaytettavissa), presentaatio esityksiin, kadonneeseen kameraan, Kalliovuoret-matkaan, viikon flunssaan, autokolariin (en siis itse ollut kyydissa) ja koti-ikavaan asti. Ja kaikesta on tullut kerattya mukavat parisen tuhatta kuvaa. Joulu tulee, eika erikoisemmin mitaan suunnitelmia ole sen varalle. Sitten olisi vuoden vaihde ennen kevatlukukautta ja seuraavaa neljaa kuukautta, jotka tulen viettamaan taalla maailman toisella puolen. Vaihtoni oli tarkoitus kestaa vain syyslukukauden, mutta harkittuani asiaa kuukauden paivat ja pohtien ajatus useammankin ihmisen kanssa, aattelin sitten lopulta venyttaa vaihdon koko lukuvuoden mittaiseksi. Oikea tai vaara paatos, se nayttaa sitten tulevaisuus, mutta talla hetkella se tuntuu olevan turvallisin ja tulevaisuuden kannalta suuntaa antavin. Voisko sita kutsua jopa aikalisaksi...

Uutista ei ollut helppo kertoa Suomen suuntaan, mutta ne muutamat hyvat ystavat, johon olen taalla paassyt tutustumaan ovat erityisen iloisia paatoksestani opiskella taalla viela seuraavan lukukauden. Erityisesti se kaveri, jolle olen ainut "vaalea kaveri": venalaiset kun eivat ole ihan kauheen suosittu ihmisryhma taalla. Muut ystavat kun matkaavat takaisin kotimaahansa jatkaen normaalia elamaa siella. En ollut kuitenkaan ainut, joka tahan paatokseen paatyi, silla saman ikainen korealainen vaihto-opiskelija, joka opiskelee politiikkaa, paatti myos jatkaa opiskelua ja jaadyttaa siksi aikaa opiskelut kotimaassa. Mina siis kaytannossa jatkan vaihto-ohjelmaa molempien oppilaitosten hyvaksymana.

 Muuten elama onkin aikalailla ollut rauhallista. Talvi on tullut silla lampotila on paa-asiassa pakkasen puolella 0- -10 valilla kylman merituulen ansiosta. Aurinko nousee naina paivina kunnolla kymmenen jalkeen, mutta aamun kaunista punertavaa voi aloittaa ihailla jo aikaisemmin. Sitten se aurinko laskee neljan jalkeen seuraavan tunnin aikana lampotilan tipahtaessa myos. Viiden jalkeen pilkko pimeassa voi erottaa kauniit jouluvalaistukset amerikan tyyliin kaduilla ja keskustassa.

Lampimin terveisin kohteesta Kanada 

P.s. Eipa ole marraskuussa tullut paivitettya kuin kerran, nyt lupaan tehda parannuksen.

   

Ihan vain tavallinen aamu,

Hello!

...vai onko sittenkaan?

Tanaan on maanantai, ja olen istunut kirjastolla aamu seitsemasta asti. Aurinko ei ollut viela noussut, kun lahdin kohti yliopistoa pyoralla. Nyt se pyora on tuolla urheiluhallin nurkalla parkissa odottamassa iltamyohalle paluuta kotiin. Aamu oli pitkasta aikaa todella upea. Punaisen savyissa kuultanut taivaanranta ja kirpakka kylma ilma toivat raikkaan tunteen ja punaiset posket. Kylla, tama aamu oli mita ihanin pitkasta aikaa.

Kuten varmaan huomaatte talla kertaa paivityksesta puuttuvat kokonaan pisteet niin aasta kuin oosta. Tasta on kiittaminen tai moittiminen tata amerikkalaista nappaimistoa. Viela jannempaa, tai no silla hetkella se tuntui todella arsyttavalta, oli yrittaa tehda powerpoint esitysta lansimaalaiseksi kun asetukset ja kirjoitus olivat maaritelty arabiksi. Tiedattehan, oikealta vasemmalle.

Joulu on ovella ja taalla sen jo nakee nayteikkunoista. Viikko sitten lauantaina vietin turistipaivaa keskustassa. Seikkailin ystavan kanssa vahan missa sattui ja eksyimme mita eriskummallisimpiin paikkoihin. Vierailimme Port Theatterissa, jossa saimme ilmaisliput ja paasimme kuuntelemaan sinfoniaorkesterin harjoituksia. Minulle muistui mieleen lastensatu elainorkesterista: seeprat ja kirahvit seikkailemassa soittimien kanssa. Ja kuinka moni mahtaa muistaa lastenlaulun a-pi-na orkesterista, joka aarniometsan suojassa harjoitteli. Ja minusta piti tulla oikea tenavatahti. Siita on niin monta vuotta...

Port Theatterin jalkeen kavelimme paakadulla ja shoppailimme pikkuputeekeissa seka pikkuisella "stockalla". Vielakin odottelen sita arpajaisvoittoa, jonka arvontaan osallistuin. Tutustuimme ilmatteeksi paikalliseen maisemataiteeseen taidegalleriassa. Vierailimme uudessa, modernissa konferenssikeskuksessa. Lisaksi ajelimme kaupungin laitamille vesilintujen pongauspaikalle. Alue oli kaunista suota muutaman suuremman lammen rajaamana. Se mita nain matkalla oli myos mita mielenkiintoisin kokemus: intiaanien reservaatteja - tiia sitten miksika niita nykyaan kutsutaan. Myohemmin talla viikolla paasen "perhetapahtumaan" katsomaan joulukuusenkoristelukilpailuun osallistuneiden taidennaytteita seka Ladysmitihissa sytytetaan jouluvalot joulukadun avajaisissa joulupukin (paikallisesti Santa Clausin) vierailuineen. Eli tapahtumarikas viikko, eika se edes ole viela kunnolla alkanut lukuun ottamatta taman paivan lahes taydellista aamua.

Hyvaa paivanjatkoa kaikille,

mina jatkan paivaa kirjastossa tutkimusdatan analysoinnilla, ryhmapresentaation viimeistelylla ja oman tulevan tutkimusprojektin esityksen luonnilla.

Niin ajankohtaisia uutisia,

• -Kukkaroni loytyi, mutta kateista oli kadonnut matkan varrella.
• -Suljettuani pankki/luottokorttini, uusi lahetettiin kotikonttoriini ja on nyt sitten Suomessa. 
• -Taman asian ratkaisin avaamalla Kanadalaisen pankkitilin.
• -Mutta aitini paatti olla avuksi tai sitten osoittaa omaa kieroutunutta huumorintajuaan lahettamalla minulle euroja kirjeella, mukanaan kortti Karhuherra Paddigntonista: "pitakaa huolta tasta karhusta"
• -Kirje saapui perille osoitteeseen kaksi viikkoa lahettamisen jalkeen ihan ykkosluokan postimerkilla. 
• -Viikon sairastelun jalkeen palasin kouluun ja totesin olevani pihalla kuin kakikellon kaki ajasta.
• -Multikulttuurifestareilla jarjestetyn muotinaytoksen ansiosta kaikki tunnistavat suomen leijonavaakunan ja pitavat jaakiekkopaitaa modernina suomen kansallispukuna. Toisaalta Suomen "vieminen kartalle" ei onnistunut, varsinkin kun suurin osa (saudi-arabialaiset miehet) kohdeyleisosta keskittyi lahinna esittamaan treffi/ruokakutsuja allekirjoittaneelle eivatka tarkastelemaan Suomen sijaintia karttapallossa.

Kiittaen ja kuittaen kohteesta Canada

  
 

Kallis minimatka

Hello!

Mä vihaan tätä. 
Mä vihaan, kun tulee ongelmia. 
Mä vihaan, kun kaikki vois olla niin paljon helpompaa. 
Mä vihaan olla yksinään keskellä ongelmia.
Mä vihaan olla täällä just nyt ihan yksin; mä haluan vain kotiin.

Lokakuu on loppu. Kaikki välitentit lokakuun aikana ovat menneet ja nyt odottelen vain tuloksia. Marraskuussa minulla on vielä kirjallisia tehtäviä, joita minun pitää tehdä. Joulukuussa jäljellä on vain kaksi päätöskoetta. Tällä hetkellä minulla on kaksi tehtävää rästissä, jotka pitäisi palauttaa mahdollisimman pian.

Viime viikonlopun matkustin Kalliovuorilla, Tour Rocky Mountains, yhdessä ystävieni kanssa. Meitä oli kuusi tyttöä ja yksi jätkä matkassa. Yli kaksituhatta kilometriä bussissa. Yli kilometrien korkeudessa Kalliovuorilla. Yli satoja valokuvia, mutta ennen kuin julkaisen yhtäkään, haluan valita parhaat. Yksi kadonnut kukkaro - MINUN kukkaroni. Niin, miten niin pääsi käymään...

Sitä vain huomasin maanantai-iltana Vancouverissa, että kukkaroni oli kadonnut. Soitin kaikki paikat läpi ja jätin yhteytietoni. Seuraavana aamuna lauttassa sain sähköpostin, jossa kerrottiin kukkaroni löytyneen. Soitin ja hotelli lupasi lähettää sen eteenpäin. Tänä aamuna selvisi, että kukkaro on Vancouverissa, mutta kukaan ei tiennyt, kellä on lupa noutaa se lähettitoimistosta. Superia! Kukkaroni on siellä jossain, mutta en pääse siihen käsiksi. Minulla on rahaa ja vuokranmaksu lähestyy, mutta en pääse käsiksi rahoihini. Toivon, että viimeistään lauantaina saan omat rahat käyttööni.

Elämä on jatkunut kukkaron katoamisen jälkeen. Halloween on tänään ja viikonloppuna on uuden ystäväni syntymäpäiväpirskeet kaupungilla. Sää ei vain tunnu piristyvän. Harmaata ja synkkää. No kai se sopii sitten Halloweeniin. Odotan eniten näkeväni täällä kuuluisan kurpitsakujan illalla täydessä loisteessaan. Siitäkin kuvaa varmasti myöhemmin.

Tällä hetkellä on vain masentunu fiilis kaikkien vastoinkäymisten takia. Sitä ei vain jaksa enää kiinnostaa astua ulos huoneesta, kun tuntuu, että epäonni seuraa kaikkialle. Pari päivää olen myös sairastellut: flunssan poikasta ja vatsa sekaisin. Luulenpa, että elämä hymyilee ensi viikolla sitten, joten taidanpa näyttää naamani vasta silloin.

Terveisiä Suomeen,
onnea harjottelujaksolle restonomit SeAmk kolmas vuosikurssi,
ikävä kaikkia,
en mä ihan vielä ole valmis kotiin tulemaan


Kiittäen ja kuittaen kohteesta Canada 

P.s. Tästä eteenpäin voitte lukea tekstejäni uudella nimimerkillä: By Starlight

Merkityksetön postaus - Posted without meaning

Istun sängyllä ja uneksin.

Minun pitäisi lukea, joo tiedän, opiskella. 

PDF-tiedostoja on auki kaksi ja E-kirjoja kolme.

Vieressäni makaa sängyllä neljä oppikirjaa, kalenteri, kansio ja vihko.

Puhelin on äänettömällä ja Facebook suljettu, mutta tämä Bloggeri auki.

Miksi haluan jakaa tämän hetken kanssasi?

Keittiöstä kuulen ääniä: joku siivoaa siellä.

Puhelimen vastaajaan oli jätetty viesti; kuulin sen huoneeseeni, mutten ymmärtänyt sanaakaan.

Ulkona on synkkää. Aamulla oli rankka sumu ja nyt iltapäivällä vain niin kovin pilvistä.

Naapurustossa autojen ovet paukkuvat aina välillä, ja ihmiset kävelevät jalkakäytävällä.

Minun pitäisi käydä ruokakaupassa. Opiskelijan iloksi jääkaapissa palaa valo. 

Viimeksi kun katsoin, siellä oli herkullisia mansikoita, pala suussa sulavaa juustoa, raikkaita vihanneksia ja semmoseen grilliherkkuannokseen: suolakurkkua, ketsuppia, ransuja ja nakkia. Maitoa ja jälkiruokasuklaata unohtamatta. Nyt vain valo...

I sit on my bed and I am dreaming. 

I should read, oh yes I know, study.

Two PDF-files are open with three E-books online.

Next to me there are four school books, a day planner, a notebook and a file on the bed.

My cellphone has been shut off and facebook is offline but this Blogger is on.

Why am I sharing this moment with you?

I can hear noises from the kitchen: someone is cleaning.

There is one note recorded in the voice mail; I heard it into my room but I didn't understand any word.

It is dark outside. It was dark foggy in the morning. And in the afternoon it is only so cloudy.

Doors of cars bark from time to time in the neighborhood; people walk on the sidewalk.

I should visit store to shop some food. There shines only light in the fridge for a joy of the student.

Last time when I checked, there were delicious strawberries, a tasty piece of cheese, fresh vegetables and salted cucumbers, ketchup, some fries and sausages. Without forgeting to mention milk and some chocolate for the dessert. But now it is only light...

Kiitän ja Kuittaan

 

Juhlaa ja juhlan humua.

Hei HuHUU

Ensi maanantaina täällä vietetään kiitospäivää, Thanksgiving Day. Se on Kanadassa ja Yhdysvalloissa vietettävä kansallinen juhlapäivä, jota vietetään Yhdysvalloissa marraskuun nejäntenä torstaina ja Kanadassa taasen lokakuun toisena maanantaina.

Kanadassa päivän historia voidaan johtaa englantilaiseen löytöretkeilijään Martin Frobisheriin, joka etsi pohjoista reittiä länteen. Vuonna 1578  hän järjesti seremonian kiittääkseen henkiinjäämisestään pitkän matkan jälkeen. Tätä seremoniaa pidetään Kanadan ensimmäisenä Kiitospäivänä ja ensimmäisenä Pohjois-Amerikan mantereella järjestettynä kiitosseremoniana. Frobisherista tuli ritari ja suuri lahti Labradorinmerellä nimettiin hänen mukaansa. Vuonna 1957 tammikuun viimeinen, Kanadan parlamentti sääti Kiitospäivän pysyväksi paikaksi lokakuun toisen maanantain ja määräsi sen sisällön: « Päivä, jolloin kaikkivaltiasta Luojaa kiitetään kaikesta hyvästä, josta Kanadan kansa… »

Minut on kutsuttu vietämään kiitospäivän päivällistä erääseen kanadalais uusioperheeseen. Paikalla tulee olemaan perheen vanhemmat, eri ikäiset lapset, nuorten aikuisten poika- ja tyttöystävät, sukulaisia, isovanhempia ja minä: suomalainen vaihtari kameransa kanssa. Kukahan ei mahda kuulua perhepotrettiin muistona kiitospäivästä vuonna 2013? Olen innoissani, ihanaa osallistua johonkin niin amerikkalaiseen, mutta ei niin kaupalliseen kansallisjuhlaan. Vielä minun täytyy toki tutustua vähän historiaan ja ehkä olla kohtelias vieras viedessäni jotain pientä lahjaa tupaan ja ruokapöytään, jonne minut on ystävällisesti kutsuttu.

Kiitospäivän lisäksi tulossa on myös toinen tärkeä kansallinen merkkipäivä  Remembrance Day - Aselevon päivää, jota vietetään ensimmäisen maailmansodan päättymisen muistopäivänä. Unohtamatta tietenkään mainita Halloweenia joka kolkuttelee ihan nurkan takana. Ainakin naapurit ovat jo aloittaneet Halloweenin pienillä koristuksilla.

Vaalenapunainen Viisari

Hello!

"Ole kuka olet, älä enempää, älä vähempää."

En ole täydellinen, en mitään sinnepäinkään. En edes tiedä, mitä on täydellisyys. Mietin pienessä mielessäni voiko täydellisyyttä mitata. Olen jopa ajatellut sen olevan jotain sellaista, jota voisi tutkia. Ei jatketa sen syvemmälle tuohon aiheeseen. Muutenkin ihan turhaa pähkäilyä moinen, koska kuka nyt haluaisi olla täydellinen. Ajattelisin sen olevan melko kova taakka: olla koko ajan ihan tip top ja huippu. Varsinkin kun jokainen näkee täydellisyyden eri tavalla. Luulenpa kuitenkin vaikeammaksi tavoitteeksi yrittää olla täydellinen itsensä mielestä. Kun sinua kehotetaan määrittelemään täydellinen niin mitä vastaat… Kuitenkin loppujen lopuksi kovasti yritän sitä: olla täydellinen…. tai…. jotain sinnepäin…

Olin joskus tosi hyvä ajan hallitsija. Kalenterini oli minulla päässä ja kello silmissä koko ajan. En myöhästellyt ja muistin kaiken. Olin jopa etuajassa tai ennalta valmis useimmissa tapauksissa. Alamäki alkoi, kun aloitin pelaamaan jäällä. Ensin olin aina viimeinen koko ajan ja myöhässä, koska en ollut niin hyvä luistelemaan, oikeastaan en edes osannut luistella. Sitten aloin myöhästelemään kentän ulkopuolellakin. Siitä syntyi mielenkiintoinen kierre, ja nykyään kaikki tulee tehtyä viime tipassa. Sellaisessa pienessä paineessa ja adrenaliinin vaikutuksesta syntyy tulosta. Törmäsin huippuun. Unohtelin, ja asiat tai tehtävät jäivät kokonaan tekemättä, no siitä seurasi mielenkiinnon lopahtaminen. En enää välittänyt: ihan sama, vaikka myöhästyn, vaikka unohdan. Kaikkea ei vain voi muistaa tai ehdi tekemään, kun aika on rajallista ja elämä lyhyt.

Kiinnostuin aiheesta: ajan hallitseminen. Kiinnostuin siitä, miksi epäonnistuin ja miksi myöhästelin, vaikka oli ennen ollut etuajassa. Miksi koko ajatusmaailma muuttui päässäni? Aloin myös pohtimaan olinko ainut… Ainoaa laatuaan. 

Joillakin se myöhästely kuuluu vain kulttuuriin, mutta ei minulla. En voi antaa sitä itselleni anteeksi tai mennä sen syyn taakse piiloon, selitellä vedoten sen olevan osa minua.

Vapaaehtoisilla luennoilla täällä on tarjolla opiskelujen taitojen kehittämisen osana ajan hallinnan tunteja. Voitte vain miettiä, olenko käynyt kuuntelemassa niitä. Vastaus on kyllä, ja olen saanut jotain myös irti. 

Ensinnäkin en voi tai kykene hallitsemaan aikaa. Se on minusta riippumaton osa maailmaa. Mutta en halua, että aika hallitsee minua. Jos siis ajan sijasta oppisin hallitsemaan itseäni ja ajan käyttöäni. Tiedätte varmasti taitelija Salvador Dalin tai edes hänen upean taideteoksen The Persistence of Memory valuvista kelloista, niin näette mitä ajalle voi tapahtua. Ah, mitä vanhemmaksi käyn, sitä enemmän siitä taideteoksesta pidän. Se taideteoksen arvo ei todellakaan ole vain sen kehyksissä.

Inspiraation innostuksissa otin kalenterin käteen ja merkkasin kaikki päässä olevat tapaamiset ja tapahtumat ylös. Lisäksi lähdin hyvän ystävän kanssa etsimään itselleni kelloa, ihka oikeaa eleganttia rannekelloa. Olen nähnyt niitä niin paljon KAIKKIALLA, että minäkin halusin semmoisen. (Suomessa omistan kyllä rannekellon, mutta en uskalla käyttää sitä: koska se on seitsenvuotissyntymäpäivälahja mammaltani (niin aloitammehan peruskoulun silloin); se on kolme kertaa käynyt pyykinpesuohjelmat läpi ja toimii yhä.) Nyt minulla on kalenteri ihan omana itsenään ja kello kädessä, eikä silmissä. Olenko siis ajan vanki ja juoksen rannekellon perässä, kun nostan kättäni katsoakseni aikaa.

Ehei! Kalenteri on vain kertomassa, mitä VOISIN tänään tehdä ja mitä OLISI tarjolla. Lisäksi uutta kivaa kelloani katson lähinnä ihaillakseni sitä ja näyttääkseni muille kuinka tärkeä ja kiireinen luulen olevani. Ainakin minulle syntyy tunne, että hallitsen aikaani. Mutta tällä kertaa en kirjoitustani…. joten lopetukset ja herkut terkut kaikille!


 Kiittäen ja kuitaten kohteesta Canada.  

Kansainvälistä meininkiä tapojen mukaan

Hello!

Every second's like a minute. Every minute's like a day. I can feel joy of living when I see heaven in your eyes. 

Minulta kysyttiin eilen, viihdynkö yksin. Ajattelin asiaa, että toisaalta oikeasti viihdyn yksin aina välillä. (Pakkohan se on viihtyä itsensä kanssa ja viihdyttää itse itseään) Onhan se välillä mukava kuulla ihan vain omia ajatuksia, vaikka ne vetävät rallia ja amisrinkiä pään sisällä. Voiko sellainen ihminen tajuta yksinoloa, joka on tottunut olemaan yksi miljardista tai joka käsittää yksinolon samaksi asiaksi kuin yksinäisyys? Minulle nuo kaksi käsitettä eivät tarkoita samaa.

Fireworks of heart

       Varsinkin viime viikolla olen viettänyt aikaa välillä yksin, kun taas välillä yhdessä uusia ystävieni kanssa. Lisäksi tutustuin uusiin ihmisiin uusien lajien parissa. Olihan se jännittävää pukuhuoneessa vaihtamassa vaatteita ja täyttämässä vesipulloa samalla pohtien yhä uudelleen ne samat tutut kysymykset: Millainen tunti olisi tulossa? Millainen vetäjä olisi? Kuinka paljon ihmisiä kurssilla olisi? Entä millaisia ihmisiä? Olisinko ainot luuseri, joka on vasta ensimmäistä kertaa? Onkohan kaikki muut harrastanut tätä sen kymmmenen vuotta ja paljon parempia kuin minä? 

Täytyy myöntää, että kyllä meinasin lähteä vetämään tiistaipäivänä vähän ennen tunnin alkua lujaa ulos urheiluhallista, kunnes rohkastuin ja astuin sisään jumppahuoneeseen. Sama sattui torstai-iltana samaisessa paikassa. Kävin kokeilemassa ensimmäistä kertaa elämässäni Flow-joogaa ja Hip Hoppia. Ja olo oli mahtava tuntien jälkeen. Löysinpä uutta tekemistä syksyksi. Vinkkinä kaikille suosittelen tosissaan katsomaan koko harrastuskirjon läpi mitä yliopiston vapaa-aikaesitteet tarjoavat, sillä sitä kautta voi oikeasti päästä tutustumaan aivan uusiin juttuihin.

Woodgrove, Nanaimon suurin ostari

Miksi en sitten kääntyny ympäri ja lähtenyt vetämään? Torstai-iltana sattui nuori neito kävelemään sisälle pukuhuoneeseen ja kysyi olinko menossa myös hip hop -tunnille. En kehdannut enää siinä vaiheessa poistua. Hän oli myös ensimmäistä kertaa kokeilemassa vähän jotain uutta. 

Vancouver Island University on avannut ovensa vuonna 1936. Siitä lähtien kampus on kasvanut: vanhoja rakennuksia uudistettu ja uusia rakennettu. Nykyään kampusalue moderni ja uusintateknologiaa hyödyntävä yksi maan parhaista yliopistoista. Kuitenkin verrattuna mannermaan kampuksiin jää Vancouver Island vielä höyhensarjalaiseksi, minkä vuoksi sitä pidetäänkin kotoisana pienyliopistona. Pääkampus sijaitsee Nanaimossa ja sen lisäksi sivukampuksia löytyy kolme kappaletta. Vancouver Islandissa panostetaan laatuun ja sen vuoksi he pitävät myös opetuskoot kohtuullisina. Kokonaisuudessaan paikalla on  18,000 opiskelijaa, joista 1,100 kansainvälistä ja 1,000 kanadan alkuperäisväestöstöön kuuluvaa opiskelijaa, työntekijöitä eli professoreita, tukihenkilöitä, jne on yli 2,000.

Kaikki on kuitenkin suhteellista. Minulle tämä paikka on jättimäinen, koska pääkampus muodostuu yli 30 rakennuksesta ja kotikampuksen Seamkissa rakennuksia on kuusi. Kampukselta löytyy muun muassa kirjasto, jossa yhteydessä oleva tietokonetila (tietokoneita on lähes 50 opiskelijoiden vapaassa käytössä). Lisäksi tietokoneita, soffia, pöytiä, työtiloja, lukunurkkia on kaikkialla kampuksen rakennuksissa. Urheiluhalli ja ilmainen kuntosali. Kirjakauppa, opiskelijaunionin käytettyjen kirjojen kauppa, kahviloita, Subway, oma pubi ja parkkialueet. Opiskelija-asunnot sijaitsevat vajaan viiden sadan metrin päässä kampuksesta. Lisäksi kampuksen/ opiskelijaasuntoloiden vieressä sijaitsee urheilukenttä. Opiskelijoita on kaikkialla! Ketkä tulossa, ketkä lähdössä. Ketkä kanadalaisia, ketkä jenkkejä, kiinalaisia, korealaisia, japanilaisia, eurooppalaisia, intilaisia, saudi-arabialaisia, meksikolaisia, venäläisiä; noin muutaman väestöryhmän edustajan tässä mainitakseni.

Kamerani katosi siis viime viikonloppuna, joten toivon kännyn kuvien laadun olevan jotenkin kohtalaisia. Muuten aikani onkin kulunut kirjojen, kavereiden, biljardin ja sarjojen seurassa. Toisinaan ikävä iskee varsinkin äidinkieltä kohtaan, kun jatkuvasti kuulee jotain aivan muuta tai kun puhuu niin kielen täytyy taipua mitä kummallisempiin sanoihin, jotka korvaan kuulostavat vierailta.                                 Kiitos ja kuittaus

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Rasberry olut paikassa Old City Pub, paikka tunnetaan sen chiken wingseistä

Look - this is the way

Hello!

Ensimmäinen viikko on takanapäin.... ja mitä jäi käteen: No täytyy sanoa, ettei viikko kylmäksi jättänyt. Luulot otettiin jo heti ensimmäisellä viikolla pois, vaikka koulussa viihdyin vain kolmen päivän ajan. Lähdin Suomen ammattikorkeakoulun ryhmätöitä karkuun amerikkoihin asti, mutta niistä ei sitten millään pääse eroon. Tuleva lukukauteni tulee sisältämään paljon erilaisten tutkimusten tekoa ja ryhmätöiden ihanaa toteuttamista. Tuo edellisen kirjoitin täydellisen sarkastisesti. *heh

On kuitenkin upea tunne istua kanadalaisen yliopiston luokassa kuuntelemassa työhönsä täydellisesti eläytyvää professoria ymmärtäen suurimman osan hänen puheestaan. Olen kuullut useamman vaihto-oppilaan kärsivän pahoin tunneilla ymmärtämisvaikeuksista, mutta itse en ole kohdannut vielä mitään ylitsepääsemätöntä. Minun lisäksi olen löytänyt kampukselta myös kaksi muuta suomalaista kolmannen asteen opiskelijaa, jotka ovat tulleet sekä yhden että kahden lukukauden kestäviin vaihtoihin, eivätkä he ole myöskään kokeneet suurta kielimuuria luentojen aikana. Ymmärrän kuitenkin täysin Aasian ja Lähi-idän suunnasta tulleita opiskelijoita, sillä heidän kielikulttuurinsa pohjalla on täysin eri kirjainmerkistö sekä kirjoitustapa. Eniten verenpainetta nostattavat kirjoitustyöt, sillä minulla ei ole mitään aavistusta minkälaista tekstiä täällä arvostetaan, ainoa vihje on että minimissää 1 500 - 2 000 sanaa.

Olen siis aikalailla viettänyt menneen viikon kirjojen äärellä ja opiskeluiden parissa. Motivaatio tuntuu olevan kohdallaan, ainakin vielä tässä vaiheessa. Onneksi koulu tarjoaa mukavaa vastapainoa koulun oheen. Tulevalla viikolla opiskelijat saavat tutustua kaikkiin urheiluaktiviteetteihin viikon ajan ilmaiseksi. Sen jälkeen saa sitten päättää osallistuuko aktiivikurssille vai riittäkö tuo maksuton kampuksen kuntosali kunnon ylläpitäjäksi. Tarjolla on joukkueurheilulajeista aina tansseihin ja Thai Chin asti aktiiviteetteja. Kurssit ovat hinnaltaa 30-40 euroa. Lisäksi voi osallistua päivä tai viikonloppuretkiin, jotka ovat vähän hintavempia: eksoottisimpana mainitakseni skydivingin, pokeriturnauksen ja surffarikurssit. Varmaan joku nyt sitten arvuuttelee, että mitä itse mahdoin valita: no en ainakaan skydivingia, jääköön se myöhemmin toteutettavaksi. En paljasta vielä sitä omaa valintaani, sillä minulla on viikko aikaa pitää teitä lukijoita jännityksessä tuosta asiasta. 

Vielä lopuksi hyviä ja huonoja uutisia.

Yliopiston kampuksella on oma pubi, jossa on maksuton biljardipöytä. Bilepäivä pubissa on torstai (älkää kysykö miksi), jolloin se sulkeutuu kahdeltatoista keskiyöllä. Musiikista vastaa pääasiassa opiskelijat omien soittimiensa kanssa, mutta kyllä siellä stereoista soi amerikan top 10 lista ainakin alkuillasta. Kova kultturikolaus iski, kun kaupungin suosituimmasta yökerhosta Lewel 2 :sta porukka heitettiin pihalle perjantai-iltana jo kello kaksi. Kyllä me eurooppalaiset olimme ihmeissämme, kun olemme tottuneet pikkutunteihin asti bailailuun.

Kanadalaisilla on VAALEANPUNAISET jäätelöautot suomalaisten Kotijäätelön sinisten sijaan. Musiikki voi etäisesti tuoda mieleen kotijäätelötunnarin. 

Valitettavasti kuvaa ette tule saamaan, sillä kadotin eilen kamerani, kun olin matkalla tutustumisretkelle kavereideni kanssa Castle Islandiin. Toivon löytäväni sen, mutta mahdollisuudet ovat heikot. Luulenpa sen kadonneen lopullisesti. Eipä ole sen jälkeen tunnelma ollut juuri huipussaan, sillä kamera kun oli minulle äärimmäisen tärkeä, olis ny voinu olla vaikka känny..... *ttu!

Castle Island oli aivan ihana saari puolen tunnin venematkan päässä Vancouver Islandista. Upeat maastopolut, laajat nurmialueet pelailuun ja piknikille, suotuisa ympäristö jopa useamman päivän campingille ja kymmenet purjeveneet todistivat, mikä on suosittu harrastus alueella. Aurinko paistoi koko päivän kirkkaalta taivaalta ja lämpötila hehkutti paria kymmentä. Leuto tuuli viilensi, mutta vain ajoittain. Sää on sitten jatkunut sellaisenaan vielä toistaiseksi.

Canadan auringosta kiittäen ja kuitaten.

Tofino - miten ois pala merta maalla

Hello!

Olo on ollut aina välillä kuin puusta pudonneella linnunpojalla. Ensimmäisenä koulupäivänä onnistuin lähtemään väärään suuntaan linjurilla, joten löysin itseni keskustasta. Eikä se paluumatka mennyt yhtään sen hassummin. Vahingossa hyppäsin ulos yhden pysäkin liian aikaisin, mutta koska en lainkaan tunnistanut ympäristöä, hortoilin kaduilla lähes kolme ja puoli tuntia, minkä aikana iski kolme sadekuuroa. Suomalainen ei kuitenkaan kysele turhaan apua tai mitään. Urheasti siis painoin jaloin menemään pelkän bussikartan avulla ja ilmoitin kämppikselleni, että kaikki on mennyt loistavasti, eikä minulla ole ollut mitään ongelmia missään vaiheessa. Yeah right! Staff girl! Seuraavana päivänä sitten shoppasin itselleni sontikan vastaisuuden varalle.

Linja-autot ovat silti mahtavia. Tuntui hienolta odottaa neljäkymmentäviisi minuuttia lauantaiaamuna bussipysäkillä aamuauringon paistaessa kello seitsemältä. (Olin vain vahingossa katsonut arkipäivien aikataulua.) Edessä oli ensimmäinen aktiivimatka rannalle toiselle puolen saarta. Kaupunkikohteena oli Tofino ja matkaa meni kolmisen tuntia suuntaansa. Matkaporukkaan kuului meitä vaihtareita ynnä muita yliopiston hihhuleita. Niin eihän koulu ole edes vielä alkanut täällä.

Vuoristotiet veivät ylös ja alas, kaartoivat vasemmalle ja oikealle, kapenivat ja levenivät. Olo oli kuin vuoristoradassa, joten herkkävatsaisille suosittelen matkapahoinvointitabletteihin turvautumista. Sillä maisemat olivat aivan mielettömät ja niistä on vaikea nauttia jos vatsa ja pää heittävät 360 astetta ympäri eri tahdissa. Valtavaa vuoristoa peitti havumettä kaikkialla ja lumihuippuiset kohdat olivat harvassa. Pysähdyimme matkalla kiertelemään suojelualueelle ja nauttimaan raikkaasta ilmasta. 

Tofinon kylä oli piskuinen ja selkeästi havaitsi meren läheisyyden: kalaravintoloita, mainostettiin kaiken näköstä vesitekemistä ja sitten oli surffareita. Kylässä sattui olemaan markkinapäivä: Kojuissa myytiin kaiken näköistä meriaiheista kuten meritähti- tai simpukkakoruja. Päätettiin kuitenkin nauttia kunnon amerikkalaiset burgerit kehuja saaneesta Big daddy pleissistä -- ja oli kehujen arvoinen paikka. Biitsi oli huikea ja valtameri suuri. Merituuli kävi hiuksissa, mutta koska päivä oli lämmin niin rannalla viihtyi vähemmissäkin vaatteissa. Siellä sitten paineltiin hienossa hiekassa simpukankuorien keskellä ja olihan sitä pakko käydä kahlaamassakin rantavedessä. Nenässä haistoi suolan ja meren tuoksun. Ja mikäs sen parempi paikka päästä juttuun ja tutustua muihin ihmisiin täällä. Yhteisiä hetkiä saatiin heti pohjalle. 

Tämän syksyn asun omakotialueella omakotitalossa omassa huoneessa toisessa kerroksessa. Kämppäkavereinani on tällä hetkellä alakerrassa asuva intialainen nuorimies, joka on nyt sitten ensimmäistä kertaa päässyt asumaan omilleen ja mikäs siinä kun heti suoraan vieraaseen kulttuuriin. Kyllä oli kuulkaa ruokakaupassa hauskaa kun jätkä oli ulkona kuin lumiukko juhannuksena. Hänhän oli siis ensimmäistä kertaa ruokakaupassa ostamassa itselleen ruokaa minun laadukkaalla avustuksellani ja opastuksellani. 

Lisäksi täällä oleilee vuokranantajani tytär poikaystävänsä kanssa, joten pääsen seuraamaan nuorten elämää ihan oman katon alla. Ja meno on mahtavaa. Leffaa ja päivällistä kello yhdeksän aikaan illalla. Ihan mieletöntä. Itse kun nautin siinä samalla lähinnä pientä iltapalaa.

Toivottavasti kuvat antavat jonkin sortin kuvaa ympäristöstä.

Kiittäen ja kuittaen Canadasta

Welcome, nice to meet you. How are you, can I help you?

Hyvää huomenta Suomi

Lähdin matkaan Helsinki-Vantaan lentokentältä kohti Islantia noin 15:30. Islannissa vaihto aikaa oli noin neljäkymmentäviisi minuuttia sillä lento oli vartin myöhässä. Aika riitti vallan mainiosti ja matka jatkui hienosti. Seuraavat kahdeksan tuntia vietin lentokoneessä ensin lukien Seiska päivää, minkä jälkeen siirryin Cosmoon. Aikaa tapoin siis korkeammalla kirjallisuudella oppien runsaasti ihmisen biologiasta, psykologiasta ja käyttäytymisestä. Seattlen lentokentällä seikkailin terminaalien, tullin ja tarkastusten välillä yli tunnin ja kysyin neuvoa useampaan otteeseen. Suoraan sanottuna olin täysin pihalla siellä, vaikka ulkoilmaan en astunut kertaakaan. Helpotus oli syvä, kun kone nousi ilmaan kohti Kanadaa. Näkymä oli mieletön pikku potkurikoneen ikkunasta. Kaupunkien valot erottuivat kuin kultakimpaleet, kun pimys laskeutui ja aurinko katosi horisontin taakse. 

Kello 21:10 paikallista aikaa laskeuduin Vancouverin kansainväliselle lentokentälle. Siitä suoraan suunnistin tullitarkastuksiin, joissa jonotus vei runsaat puolituntia. Vaikka kello oli vasta kymmenen niin hotellihuoneessa välittömästi suihkun jälkeen sammuin sänkyyn maan vielä heiluessa kroppani alla ja vatsani ollessa eri mieltä pään kanssa kellon ajasta ja paikasta. Olihan kello Suomessa aamu kahdeksan.

Hotellin respasta saamieni neuvojen jälkeen minulla ei ollut ongelmia lainkaan löytää seuraavaa lentoterminaalia. Pienet vesitasot liikennöivät päivittäin yhdessä lauttojen kanssa Vancouverin ja Nanaimon kaupungin välillä. Oli upea kokemus päästä matkustamaan vesitasolla ja asiakaspalvelu matkoja myyvässä terminaalissa oli kiitettävää. 

Mutta vastaanotto Nanaimossa oli aivan mieletön. Vuokranantajan kanssa sovimme, että hänen parikymmentä vuotias tyttärensä noutaa minut satamasta ja luovuttaa huoneen. Tytär oli ottanut ystävänsä mukaan ja ajelutti läpi kaupungin. Kävimme ruokakaupassa ja hommasimme minulle adapterin sähköverkkoa varten. Huoneessani minua odotti vuokraemäntäni lahjoittama pieni lahjakori, joka sisälsi vettä välipalapatukoita, tervetuliaiskortin (jossa kehotetaan kysymään ja pyytämään apua missä tahansa). Lisäksi hän oli jättänyt minulle valmiiksi kaksi puhdasta pyyhettä, pienen korin shampoita ja bussiaikataulut (johon oli merkattu valmiiksi ajat lähimmältä pysäkiltä yliopistolle ja takaisin). Voiko sitä enempää tuntea itseänsä tervetulleeksi ja toivotuksi vieraaksi. Menee kyllä aivan yli ymmärryksen. Kaikki ovat olleet niin kohteliaita ja ystävällisiä. Ihmiset täällä harrastavat sitä kuuluisaa small talkia tosia ahkerasti.

Kirjat ja uusi laukku ovat nyt valmiina ja huomenna alkaa sitten koulu.

 Jo nyt voin sanoa, että täällä elämä tulee eroamaan täysin siitä, mihin Suomessa on tottunut tai mihin muualla on oppinut tai sopeutunut. Näin alkavat äärimmäisen mielenkiintoiset ajat. Tästä vähän lisää lukuintoisille http://kanadasta.blogspot.ca/

Terveisin kohteesta Canada!

Mistä kaikki sai alkunsa... How everything started...

Hello!

Tämä olkoon johdanto blogilleni ja selvitys kaikille rakkaille miten minä päädyin maailman toiselle puolen.

Noin vuosi sitten koulun sähköpostiin lähetettiin hakukuulutus Vancouver Island University lukukaudeksi syksyllä 2013 Nanaimo, Kanada. Viesti oli lyhykäisyydessään kehoitus kiinnostuneille ottamaan yhteyttä sähköpostitse ja osallistumaan valintahaastatteluihin. En niinkään vielä tässä vaiheessa edes lukenut sähköpostia kauhean tarkasti. Ensimmäinen ajatukseni oli lähinnä: Jaa, kukahan tuonnekin mahtaa lopulta lähteä... roskapostia.

Tässä vaiheessa minun on syytä jakaa eräs unelma (hölmöjä) ajatuksia -kategoriasta julkiseksi tänne blogiin.
Joskus sitä pienenä tyttönä ajatteli olevansa niin taitava ja viisas, että pääsisi jonakin päivänä opiskelemaan ulkomaille yliopistoon. Alkuperäinen mielikuva oli niinkin hullunkurinen kuin suuri luentosali ja opettajana Indiana Jones sekä suuret seikkailut yliopiston kampuksella kuten elokuvissa. Ne olivat niitä aikoja kun katsoin isän ensimmäiset Indiana Jones -elokuvat ja televisiossa näytettiin Sabrina teininoitaa. Myöhemmin tuo tyttö tuli järkiinsä ja tajusi, ettei Harrison Ford ole ammatiltaan opettaja lainkaan. Lisäksi viisaus ja taitavuus ovat suhteellisia käsitteitä, joilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa tuleeko valituksi kouluun. Sen eteen pitää tehdä töitä, olla uskoa itseensä silloin kun muut epäilevät sinua ja olla ratkaisevalla hetkellä tyhmän rohkea uhoaja aukomassa päätänsä ajattelematta mitä sanoo.

Otin siis yhteyttä opettajaa vain, koska minulle oli sanottu, etten taatusti tulisi sinne yliopistoon pääsemään ja sekös otti päähän. Haastattelussa olin lähinnä väsynyt pitkän koulupäivän jäljiltä, enkä uskonut lainkaan pärjänneeni siinä edustavasti. En ollut edes lukenut aikasemmin lähtettyä sähköpostia kokonaan, saatika tutustunut yliopiston nettisivuihin. Luulinpa vielä pitkään, että vaihto oli pituudeltaan koko lukuvuoden mittainen ja että Vancouver Island tarkoittaa Vancouver-kaupunkia saarella KESKELLÄ Kanadaa. (Ei siis mitään hajua missä mennään kartalla)

Viime jouluaaton alla sainkin yllättävän lahjan puhelinsoiton muodossa. MINUT OLI VALITTU!
Vanhemmilleni olin puhunut asiasta vain pari päivää aikaisemmin lähinnä hauskan tempauksen muodossa. Äitini kuuli valintani puhelimen läpi ja hänen reaktionsa ärtyneen rauhallisella äänesävyllä oli lähinnä huvittava: "Eihän se tyttö oo menossa mihinkään." Linjan sulkeuduttua ilmoitin tyytyväisenä äidille, että päihitinpä kaikki, kunnes todellisuus iski mieleeni ja seurauksena tuli shokki.
-Siis mitä se ihminen sanoi juuri puhelimessa?? Minä.... Kanadaan... ensi elokuussa (JUU EEI, hyvä vitsi!)
Shokki lievittyi lentokoneessa ja loput rippeet katosivat Kanadan tullissa 40 minuutin jonotuksen jälkeen.

Joopa joo.... loppu onkin historiaa vai miten se nyt meni.

Kiittäen maailman toselta puolen

HUOM. Teksti saattaa sisältää lieviä kärjistyksiä !!