Jatkoaikaa elaman pelikentalle

Hello!

Tanaan oli viimeinen minun virallinen koulupaiva. Maanantai siis, ja istuin kolme tuntia suuressa salissa kirjottaen liikevaihdon johtamisen koetta toivottavasti myos lapaisten kyseisen kokeen. Silloin aikoinaan luulin, etten enaa koskaan joutuisi samaan tilanteeseen, kuin kirjoitusten aikaan Suomessa, mutta toisin kavi. Jannaa oli kuitenkin kuulla, kuinka luokkakaverit keskustelivat siita, kuinka pitka aika tuo kolme tuntia on istua, ja onneksi sielta kokeesta on vapaa sen puolen tunnin jalkeen. Siina sitten muistelin, kuinka kolme vuotta sitten aloitin kirjoitusurakkani historian kokeella jannittaen ihan alyttomasti vain riittaisiko edes se kuusi tuntia kirjoittamaan kaikkiin kysymyksiin riittavat vastaukset. 

Tulin saaneeksi myos ensimmaisen arvosanani talta lukukaudelta... ei ollut ihan suunniteltu, mutta eipa sille mitaan voinu, kun kurssi oli musta kauheen vaikee, ja aikaa ei enaa loytynyt niiden tehtavien tekemiseen. Lopulta se motivaatiokin loppui, vaikka kurssi kylla sai innostuksen syttymaan erityisesti tuohon shakespearin kirjallisuuteen. Tuo varmaan oli sitten ainoa todellinen anti siita kurssista sen F:n lisaksi, joka lajahti tauluun rytinalla. (F=hylatty)

Minulla siis alkoi loma. JIHUU! Taytyy kylla myontaa, etta tata on odotettua ja aion kylla tehda niin paljon kaikenlaista, enka missaan nimessa murehtia mistaan. Johan sita on tullut murehdittua koko syksyn aikana niin monesta asiasta, ettei edes sormet riita laskemaan kaikkia asioita: aina tilista, (joka naytti 0,27 kaytettavissa), presentaatio esityksiin, kadonneeseen kameraan, Kalliovuoret-matkaan, viikon flunssaan, autokolariin (en siis itse ollut kyydissa) ja koti-ikavaan asti. Ja kaikesta on tullut kerattya mukavat parisen tuhatta kuvaa. Joulu tulee, eika erikoisemmin mitaan suunnitelmia ole sen varalle. Sitten olisi vuoden vaihde ennen kevatlukukautta ja seuraavaa neljaa kuukautta, jotka tulen viettamaan taalla maailman toisella puolen. Vaihtoni oli tarkoitus kestaa vain syyslukukauden, mutta harkittuani asiaa kuukauden paivat ja pohtien ajatus useammankin ihmisen kanssa, aattelin sitten lopulta venyttaa vaihdon koko lukuvuoden mittaiseksi. Oikea tai vaara paatos, se nayttaa sitten tulevaisuus, mutta talla hetkella se tuntuu olevan turvallisin ja tulevaisuuden kannalta suuntaa antavin. Voisko sita kutsua jopa aikalisaksi...

Uutista ei ollut helppo kertoa Suomen suuntaan, mutta ne muutamat hyvat ystavat, johon olen taalla paassyt tutustumaan ovat erityisen iloisia paatoksestani opiskella taalla viela seuraavan lukukauden. Erityisesti se kaveri, jolle olen ainut "vaalea kaveri": venalaiset kun eivat ole ihan kauheen suosittu ihmisryhma taalla. Muut ystavat kun matkaavat takaisin kotimaahansa jatkaen normaalia elamaa siella. En ollut kuitenkaan ainut, joka tahan paatokseen paatyi, silla saman ikainen korealainen vaihto-opiskelija, joka opiskelee politiikkaa, paatti myos jatkaa opiskelua ja jaadyttaa siksi aikaa opiskelut kotimaassa. Mina siis kaytannossa jatkan vaihto-ohjelmaa molempien oppilaitosten hyvaksymana.

 Muuten elama onkin aikalailla ollut rauhallista. Talvi on tullut silla lampotila on paa-asiassa pakkasen puolella 0- -10 valilla kylman merituulen ansiosta. Aurinko nousee naina paivina kunnolla kymmenen jalkeen, mutta aamun kaunista punertavaa voi aloittaa ihailla jo aikaisemmin. Sitten se aurinko laskee neljan jalkeen seuraavan tunnin aikana lampotilan tipahtaessa myos. Viiden jalkeen pilkko pimeassa voi erottaa kauniit jouluvalaistukset amerikan tyyliin kaduilla ja keskustassa.

Lampimin terveisin kohteesta Kanada 

P.s. Eipa ole marraskuussa tullut paivitettya kuin kerran, nyt lupaan tehda parannuksen.

   

Ihan vain tavallinen aamu,

Hello!

...vai onko sittenkaan?

Tanaan on maanantai, ja olen istunut kirjastolla aamu seitsemasta asti. Aurinko ei ollut viela noussut, kun lahdin kohti yliopistoa pyoralla. Nyt se pyora on tuolla urheiluhallin nurkalla parkissa odottamassa iltamyohalle paluuta kotiin. Aamu oli pitkasta aikaa todella upea. Punaisen savyissa kuultanut taivaanranta ja kirpakka kylma ilma toivat raikkaan tunteen ja punaiset posket. Kylla, tama aamu oli mita ihanin pitkasta aikaa.

Kuten varmaan huomaatte talla kertaa paivityksesta puuttuvat kokonaan pisteet niin aasta kuin oosta. Tasta on kiittaminen tai moittiminen tata amerikkalaista nappaimistoa. Viela jannempaa, tai no silla hetkella se tuntui todella arsyttavalta, oli yrittaa tehda powerpoint esitysta lansimaalaiseksi kun asetukset ja kirjoitus olivat maaritelty arabiksi. Tiedattehan, oikealta vasemmalle.

Joulu on ovella ja taalla sen jo nakee nayteikkunoista. Viikko sitten lauantaina vietin turistipaivaa keskustassa. Seikkailin ystavan kanssa vahan missa sattui ja eksyimme mita eriskummallisimpiin paikkoihin. Vierailimme Port Theatterissa, jossa saimme ilmaisliput ja paasimme kuuntelemaan sinfoniaorkesterin harjoituksia. Minulle muistui mieleen lastensatu elainorkesterista: seeprat ja kirahvit seikkailemassa soittimien kanssa. Ja kuinka moni mahtaa muistaa lastenlaulun a-pi-na orkesterista, joka aarniometsan suojassa harjoitteli. Ja minusta piti tulla oikea tenavatahti. Siita on niin monta vuotta...

Port Theatterin jalkeen kavelimme paakadulla ja shoppailimme pikkuputeekeissa seka pikkuisella "stockalla". Vielakin odottelen sita arpajaisvoittoa, jonka arvontaan osallistuin. Tutustuimme ilmatteeksi paikalliseen maisemataiteeseen taidegalleriassa. Vierailimme uudessa, modernissa konferenssikeskuksessa. Lisaksi ajelimme kaupungin laitamille vesilintujen pongauspaikalle. Alue oli kaunista suota muutaman suuremman lammen rajaamana. Se mita nain matkalla oli myos mita mielenkiintoisin kokemus: intiaanien reservaatteja - tiia sitten miksika niita nykyaan kutsutaan. Myohemmin talla viikolla paasen "perhetapahtumaan" katsomaan joulukuusenkoristelukilpailuun osallistuneiden taidennaytteita seka Ladysmitihissa sytytetaan jouluvalot joulukadun avajaisissa joulupukin (paikallisesti Santa Clausin) vierailuineen. Eli tapahtumarikas viikko, eika se edes ole viela kunnolla alkanut lukuun ottamatta taman paivan lahes taydellista aamua.

Hyvaa paivanjatkoa kaikille,

mina jatkan paivaa kirjastossa tutkimusdatan analysoinnilla, ryhmapresentaation viimeistelylla ja oman tulevan tutkimusprojektin esityksen luonnilla.

Niin ajankohtaisia uutisia,

• -Kukkaroni loytyi, mutta kateista oli kadonnut matkan varrella.
• -Suljettuani pankki/luottokorttini, uusi lahetettiin kotikonttoriini ja on nyt sitten Suomessa. 
• -Taman asian ratkaisin avaamalla Kanadalaisen pankkitilin.
• -Mutta aitini paatti olla avuksi tai sitten osoittaa omaa kieroutunutta huumorintajuaan lahettamalla minulle euroja kirjeella, mukanaan kortti Karhuherra Paddigntonista: "pitakaa huolta tasta karhusta"
• -Kirje saapui perille osoitteeseen kaksi viikkoa lahettamisen jalkeen ihan ykkosluokan postimerkilla. 
• -Viikon sairastelun jalkeen palasin kouluun ja totesin olevani pihalla kuin kakikellon kaki ajasta.
• -Multikulttuurifestareilla jarjestetyn muotinaytoksen ansiosta kaikki tunnistavat suomen leijonavaakunan ja pitavat jaakiekkopaitaa modernina suomen kansallispukuna. Toisaalta Suomen "vieminen kartalle" ei onnistunut, varsinkin kun suurin osa (saudi-arabialaiset miehet) kohdeyleisosta keskittyi lahinna esittamaan treffi/ruokakutsuja allekirjoittaneelle eivatka tarkastelemaan Suomen sijaintia karttapallossa.

Kiittaen ja kuittaen kohteesta Canada

  
 

Kallis minimatka

Hello!

Mä vihaan tätä. 
Mä vihaan, kun tulee ongelmia. 
Mä vihaan, kun kaikki vois olla niin paljon helpompaa. 
Mä vihaan olla yksinään keskellä ongelmia.
Mä vihaan olla täällä just nyt ihan yksin; mä haluan vain kotiin.

Lokakuu on loppu. Kaikki välitentit lokakuun aikana ovat menneet ja nyt odottelen vain tuloksia. Marraskuussa minulla on vielä kirjallisia tehtäviä, joita minun pitää tehdä. Joulukuussa jäljellä on vain kaksi päätöskoetta. Tällä hetkellä minulla on kaksi tehtävää rästissä, jotka pitäisi palauttaa mahdollisimman pian.

Viime viikonlopun matkustin Kalliovuorilla, Tour Rocky Mountains, yhdessä ystävieni kanssa. Meitä oli kuusi tyttöä ja yksi jätkä matkassa. Yli kaksituhatta kilometriä bussissa. Yli kilometrien korkeudessa Kalliovuorilla. Yli satoja valokuvia, mutta ennen kuin julkaisen yhtäkään, haluan valita parhaat. Yksi kadonnut kukkaro - MINUN kukkaroni. Niin, miten niin pääsi käymään...

Sitä vain huomasin maanantai-iltana Vancouverissa, että kukkaroni oli kadonnut. Soitin kaikki paikat läpi ja jätin yhteytietoni. Seuraavana aamuna lauttassa sain sähköpostin, jossa kerrottiin kukkaroni löytyneen. Soitin ja hotelli lupasi lähettää sen eteenpäin. Tänä aamuna selvisi, että kukkaro on Vancouverissa, mutta kukaan ei tiennyt, kellä on lupa noutaa se lähettitoimistosta. Superia! Kukkaroni on siellä jossain, mutta en pääse siihen käsiksi. Minulla on rahaa ja vuokranmaksu lähestyy, mutta en pääse käsiksi rahoihini. Toivon, että viimeistään lauantaina saan omat rahat käyttööni.

Elämä on jatkunut kukkaron katoamisen jälkeen. Halloween on tänään ja viikonloppuna on uuden ystäväni syntymäpäiväpirskeet kaupungilla. Sää ei vain tunnu piristyvän. Harmaata ja synkkää. No kai se sopii sitten Halloweeniin. Odotan eniten näkeväni täällä kuuluisan kurpitsakujan illalla täydessä loisteessaan. Siitäkin kuvaa varmasti myöhemmin.

Tällä hetkellä on vain masentunu fiilis kaikkien vastoinkäymisten takia. Sitä ei vain jaksa enää kiinnostaa astua ulos huoneesta, kun tuntuu, että epäonni seuraa kaikkialle. Pari päivää olen myös sairastellut: flunssan poikasta ja vatsa sekaisin. Luulenpa, että elämä hymyilee ensi viikolla sitten, joten taidanpa näyttää naamani vasta silloin.

Terveisiä Suomeen,
onnea harjottelujaksolle restonomit SeAmk kolmas vuosikurssi,
ikävä kaikkia,
en mä ihan vielä ole valmis kotiin tulemaan


Kiittäen ja kuittaen kohteesta Canada 

P.s. Tästä eteenpäin voitte lukea tekstejäni uudella nimimerkillä: By Starlight

Merkityksetön postaus - Posted without meaning

Istun sängyllä ja uneksin.

Minun pitäisi lukea, joo tiedän, opiskella. 

PDF-tiedostoja on auki kaksi ja E-kirjoja kolme.

Vieressäni makaa sängyllä neljä oppikirjaa, kalenteri, kansio ja vihko.

Puhelin on äänettömällä ja Facebook suljettu, mutta tämä Bloggeri auki.

Miksi haluan jakaa tämän hetken kanssasi?

Keittiöstä kuulen ääniä: joku siivoaa siellä.

Puhelimen vastaajaan oli jätetty viesti; kuulin sen huoneeseeni, mutten ymmärtänyt sanaakaan.

Ulkona on synkkää. Aamulla oli rankka sumu ja nyt iltapäivällä vain niin kovin pilvistä.

Naapurustossa autojen ovet paukkuvat aina välillä, ja ihmiset kävelevät jalkakäytävällä.

Minun pitäisi käydä ruokakaupassa. Opiskelijan iloksi jääkaapissa palaa valo. 

Viimeksi kun katsoin, siellä oli herkullisia mansikoita, pala suussa sulavaa juustoa, raikkaita vihanneksia ja semmoseen grilliherkkuannokseen: suolakurkkua, ketsuppia, ransuja ja nakkia. Maitoa ja jälkiruokasuklaata unohtamatta. Nyt vain valo...

I sit on my bed and I am dreaming. 

I should read, oh yes I know, study.

Two PDF-files are open with three E-books online.

Next to me there are four school books, a day planner, a notebook and a file on the bed.

My cellphone has been shut off and facebook is offline but this Blogger is on.

Why am I sharing this moment with you?

I can hear noises from the kitchen: someone is cleaning.

There is one note recorded in the voice mail; I heard it into my room but I didn't understand any word.

It is dark outside. It was dark foggy in the morning. And in the afternoon it is only so cloudy.

Doors of cars bark from time to time in the neighborhood; people walk on the sidewalk.

I should visit store to shop some food. There shines only light in the fridge for a joy of the student.

Last time when I checked, there were delicious strawberries, a tasty piece of cheese, fresh vegetables and salted cucumbers, ketchup, some fries and sausages. Without forgeting to mention milk and some chocolate for the dessert. But now it is only light...

Kiitän ja Kuittaan

 

Juhlaa ja juhlan humua.

Hei HuHUU

Ensi maanantaina täällä vietetään kiitospäivää, Thanksgiving Day. Se on Kanadassa ja Yhdysvalloissa vietettävä kansallinen juhlapäivä, jota vietetään Yhdysvalloissa marraskuun nejäntenä torstaina ja Kanadassa taasen lokakuun toisena maanantaina.

Kanadassa päivän historia voidaan johtaa englantilaiseen löytöretkeilijään Martin Frobisheriin, joka etsi pohjoista reittiä länteen. Vuonna 1578  hän järjesti seremonian kiittääkseen henkiinjäämisestään pitkän matkan jälkeen. Tätä seremoniaa pidetään Kanadan ensimmäisenä Kiitospäivänä ja ensimmäisenä Pohjois-Amerikan mantereella järjestettynä kiitosseremoniana. Frobisherista tuli ritari ja suuri lahti Labradorinmerellä nimettiin hänen mukaansa. Vuonna 1957 tammikuun viimeinen, Kanadan parlamentti sääti Kiitospäivän pysyväksi paikaksi lokakuun toisen maanantain ja määräsi sen sisällön: « Päivä, jolloin kaikkivaltiasta Luojaa kiitetään kaikesta hyvästä, josta Kanadan kansa… »

Minut on kutsuttu vietämään kiitospäivän päivällistä erääseen kanadalais uusioperheeseen. Paikalla tulee olemaan perheen vanhemmat, eri ikäiset lapset, nuorten aikuisten poika- ja tyttöystävät, sukulaisia, isovanhempia ja minä: suomalainen vaihtari kameransa kanssa. Kukahan ei mahda kuulua perhepotrettiin muistona kiitospäivästä vuonna 2013? Olen innoissani, ihanaa osallistua johonkin niin amerikkalaiseen, mutta ei niin kaupalliseen kansallisjuhlaan. Vielä minun täytyy toki tutustua vähän historiaan ja ehkä olla kohtelias vieras viedessäni jotain pientä lahjaa tupaan ja ruokapöytään, jonne minut on ystävällisesti kutsuttu.

Kiitospäivän lisäksi tulossa on myös toinen tärkeä kansallinen merkkipäivä  Remembrance Day - Aselevon päivää, jota vietetään ensimmäisen maailmansodan päättymisen muistopäivänä. Unohtamatta tietenkään mainita Halloweenia joka kolkuttelee ihan nurkan takana. Ainakin naapurit ovat jo aloittaneet Halloweenin pienillä koristuksilla.

Vaalenapunainen Viisari

Hello!

"Ole kuka olet, älä enempää, älä vähempää."

En ole täydellinen, en mitään sinnepäinkään. En edes tiedä, mitä on täydellisyys. Mietin pienessä mielessäni voiko täydellisyyttä mitata. Olen jopa ajatellut sen olevan jotain sellaista, jota voisi tutkia. Ei jatketa sen syvemmälle tuohon aiheeseen. Muutenkin ihan turhaa pähkäilyä moinen, koska kuka nyt haluaisi olla täydellinen. Ajattelisin sen olevan melko kova taakka: olla koko ajan ihan tip top ja huippu. Varsinkin kun jokainen näkee täydellisyyden eri tavalla. Luulenpa kuitenkin vaikeammaksi tavoitteeksi yrittää olla täydellinen itsensä mielestä. Kun sinua kehotetaan määrittelemään täydellinen niin mitä vastaat… Kuitenkin loppujen lopuksi kovasti yritän sitä: olla täydellinen…. tai…. jotain sinnepäin…

Olin joskus tosi hyvä ajan hallitsija. Kalenterini oli minulla päässä ja kello silmissä koko ajan. En myöhästellyt ja muistin kaiken. Olin jopa etuajassa tai ennalta valmis useimmissa tapauksissa. Alamäki alkoi, kun aloitin pelaamaan jäällä. Ensin olin aina viimeinen koko ajan ja myöhässä, koska en ollut niin hyvä luistelemaan, oikeastaan en edes osannut luistella. Sitten aloin myöhästelemään kentän ulkopuolellakin. Siitä syntyi mielenkiintoinen kierre, ja nykyään kaikki tulee tehtyä viime tipassa. Sellaisessa pienessä paineessa ja adrenaliinin vaikutuksesta syntyy tulosta. Törmäsin huippuun. Unohtelin, ja asiat tai tehtävät jäivät kokonaan tekemättä, no siitä seurasi mielenkiinnon lopahtaminen. En enää välittänyt: ihan sama, vaikka myöhästyn, vaikka unohdan. Kaikkea ei vain voi muistaa tai ehdi tekemään, kun aika on rajallista ja elämä lyhyt.

Kiinnostuin aiheesta: ajan hallitseminen. Kiinnostuin siitä, miksi epäonnistuin ja miksi myöhästelin, vaikka oli ennen ollut etuajassa. Miksi koko ajatusmaailma muuttui päässäni? Aloin myös pohtimaan olinko ainut… Ainoaa laatuaan. 

Joillakin se myöhästely kuuluu vain kulttuuriin, mutta ei minulla. En voi antaa sitä itselleni anteeksi tai mennä sen syyn taakse piiloon, selitellä vedoten sen olevan osa minua.

Vapaaehtoisilla luennoilla täällä on tarjolla opiskelujen taitojen kehittämisen osana ajan hallinnan tunteja. Voitte vain miettiä, olenko käynyt kuuntelemassa niitä. Vastaus on kyllä, ja olen saanut jotain myös irti. 

Ensinnäkin en voi tai kykene hallitsemaan aikaa. Se on minusta riippumaton osa maailmaa. Mutta en halua, että aika hallitsee minua. Jos siis ajan sijasta oppisin hallitsemaan itseäni ja ajan käyttöäni. Tiedätte varmasti taitelija Salvador Dalin tai edes hänen upean taideteoksen The Persistence of Memory valuvista kelloista, niin näette mitä ajalle voi tapahtua. Ah, mitä vanhemmaksi käyn, sitä enemmän siitä taideteoksesta pidän. Se taideteoksen arvo ei todellakaan ole vain sen kehyksissä.

Inspiraation innostuksissa otin kalenterin käteen ja merkkasin kaikki päässä olevat tapaamiset ja tapahtumat ylös. Lisäksi lähdin hyvän ystävän kanssa etsimään itselleni kelloa, ihka oikeaa eleganttia rannekelloa. Olen nähnyt niitä niin paljon KAIKKIALLA, että minäkin halusin semmoisen. (Suomessa omistan kyllä rannekellon, mutta en uskalla käyttää sitä: koska se on seitsenvuotissyntymäpäivälahja mammaltani (niin aloitammehan peruskoulun silloin); se on kolme kertaa käynyt pyykinpesuohjelmat läpi ja toimii yhä.) Nyt minulla on kalenteri ihan omana itsenään ja kello kädessä, eikä silmissä. Olenko siis ajan vanki ja juoksen rannekellon perässä, kun nostan kättäni katsoakseni aikaa.

Ehei! Kalenteri on vain kertomassa, mitä VOISIN tänään tehdä ja mitä OLISI tarjolla. Lisäksi uutta kivaa kelloani katson lähinnä ihaillakseni sitä ja näyttääkseni muille kuinka tärkeä ja kiireinen luulen olevani. Ainakin minulle syntyy tunne, että hallitsen aikaani. Mutta tällä kertaa en kirjoitustani…. joten lopetukset ja herkut terkut kaikille!


 Kiittäen ja kuitaten kohteesta Canada.  

Kansainvälistä meininkiä tapojen mukaan

Hello!

Every second's like a minute. Every minute's like a day. I can feel joy of living when I see heaven in your eyes. 

Minulta kysyttiin eilen, viihdynkö yksin. Ajattelin asiaa, että toisaalta oikeasti viihdyn yksin aina välillä. (Pakkohan se on viihtyä itsensä kanssa ja viihdyttää itse itseään) Onhan se välillä mukava kuulla ihan vain omia ajatuksia, vaikka ne vetävät rallia ja amisrinkiä pään sisällä. Voiko sellainen ihminen tajuta yksinoloa, joka on tottunut olemaan yksi miljardista tai joka käsittää yksinolon samaksi asiaksi kuin yksinäisyys? Minulle nuo kaksi käsitettä eivät tarkoita samaa.

Fireworks of heart

       Varsinkin viime viikolla olen viettänyt aikaa välillä yksin, kun taas välillä yhdessä uusia ystävieni kanssa. Lisäksi tutustuin uusiin ihmisiin uusien lajien parissa. Olihan se jännittävää pukuhuoneessa vaihtamassa vaatteita ja täyttämässä vesipulloa samalla pohtien yhä uudelleen ne samat tutut kysymykset: Millainen tunti olisi tulossa? Millainen vetäjä olisi? Kuinka paljon ihmisiä kurssilla olisi? Entä millaisia ihmisiä? Olisinko ainot luuseri, joka on vasta ensimmäistä kertaa? Onkohan kaikki muut harrastanut tätä sen kymmmenen vuotta ja paljon parempia kuin minä? 

Täytyy myöntää, että kyllä meinasin lähteä vetämään tiistaipäivänä vähän ennen tunnin alkua lujaa ulos urheiluhallista, kunnes rohkastuin ja astuin sisään jumppahuoneeseen. Sama sattui torstai-iltana samaisessa paikassa. Kävin kokeilemassa ensimmäistä kertaa elämässäni Flow-joogaa ja Hip Hoppia. Ja olo oli mahtava tuntien jälkeen. Löysinpä uutta tekemistä syksyksi. Vinkkinä kaikille suosittelen tosissaan katsomaan koko harrastuskirjon läpi mitä yliopiston vapaa-aikaesitteet tarjoavat, sillä sitä kautta voi oikeasti päästä tutustumaan aivan uusiin juttuihin.

Woodgrove, Nanaimon suurin ostari

Miksi en sitten kääntyny ympäri ja lähtenyt vetämään? Torstai-iltana sattui nuori neito kävelemään sisälle pukuhuoneeseen ja kysyi olinko menossa myös hip hop -tunnille. En kehdannut enää siinä vaiheessa poistua. Hän oli myös ensimmäistä kertaa kokeilemassa vähän jotain uutta. 

Vancouver Island University on avannut ovensa vuonna 1936. Siitä lähtien kampus on kasvanut: vanhoja rakennuksia uudistettu ja uusia rakennettu. Nykyään kampusalue moderni ja uusintateknologiaa hyödyntävä yksi maan parhaista yliopistoista. Kuitenkin verrattuna mannermaan kampuksiin jää Vancouver Island vielä höyhensarjalaiseksi, minkä vuoksi sitä pidetäänkin kotoisana pienyliopistona. Pääkampus sijaitsee Nanaimossa ja sen lisäksi sivukampuksia löytyy kolme kappaletta. Vancouver Islandissa panostetaan laatuun ja sen vuoksi he pitävät myös opetuskoot kohtuullisina. Kokonaisuudessaan paikalla on  18,000 opiskelijaa, joista 1,100 kansainvälistä ja 1,000 kanadan alkuperäisväestöstöön kuuluvaa opiskelijaa, työntekijöitä eli professoreita, tukihenkilöitä, jne on yli 2,000.

Kaikki on kuitenkin suhteellista. Minulle tämä paikka on jättimäinen, koska pääkampus muodostuu yli 30 rakennuksesta ja kotikampuksen Seamkissa rakennuksia on kuusi. Kampukselta löytyy muun muassa kirjasto, jossa yhteydessä oleva tietokonetila (tietokoneita on lähes 50 opiskelijoiden vapaassa käytössä). Lisäksi tietokoneita, soffia, pöytiä, työtiloja, lukunurkkia on kaikkialla kampuksen rakennuksissa. Urheiluhalli ja ilmainen kuntosali. Kirjakauppa, opiskelijaunionin käytettyjen kirjojen kauppa, kahviloita, Subway, oma pubi ja parkkialueet. Opiskelija-asunnot sijaitsevat vajaan viiden sadan metrin päässä kampuksesta. Lisäksi kampuksen/ opiskelijaasuntoloiden vieressä sijaitsee urheilukenttä. Opiskelijoita on kaikkialla! Ketkä tulossa, ketkä lähdössä. Ketkä kanadalaisia, ketkä jenkkejä, kiinalaisia, korealaisia, japanilaisia, eurooppalaisia, intilaisia, saudi-arabialaisia, meksikolaisia, venäläisiä; noin muutaman väestöryhmän edustajan tässä mainitakseni.

Kamerani katosi siis viime viikonloppuna, joten toivon kännyn kuvien laadun olevan jotenkin kohtalaisia. Muuten aikani onkin kulunut kirjojen, kavereiden, biljardin ja sarjojen seurassa. Toisinaan ikävä iskee varsinkin äidinkieltä kohtaan, kun jatkuvasti kuulee jotain aivan muuta tai kun puhuu niin kielen täytyy taipua mitä kummallisempiin sanoihin, jotka korvaan kuulostavat vierailta.                                 Kiitos ja kuittaus

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Rasberry olut paikassa Old City Pub, paikka tunnetaan sen chiken wingseistä